torstai 19. tammikuuta 2017

Haluan jo koulunpenkille

En ois ikinä uskonu sanovani tätä, mutta kerta se on ensimmäinenki. Mää haluan takasi koulunpenkille, haluan päästä vain istumaan hiljaa penkkiin ja kuuntelemaan mitä opettaja tälläkertaa yrittää oppilaitten päähän istuttaa.


Työharjottelua on takana neljä päivää ja jos mää jostain asiasta oon varma, niin siitä että mää en tuu olemaan lastenhoitaja ammatiltani päivääkään. Vaikka kyseisen ammattinimikkeen koulusta saanki, en aio kyseisesä työsä vakituiseen olla hetkiäkään, enkä välttämättä edes lyhyempiä pätkiä. Päiväkojin työntekiää minusta ei tuu. Yhtä, kahta, kolmea tai neljääki lasta on vielä ihan hallittavisa hoitaa muutamia päiviä tai viikkojaki sillon tällön, mutta päiväkojin yli kahenkymmenen lapsen lapsiryhmät ei houkuttele mua tekemään sitä työtä eläkeikään asti joka arkipäivä kaheksaa tuntia.


Mää oon ihminen joka aattelee paljo, analysoin kaiken välillä ehkä liianki pitkälle ja tarvin ajatteluun keskittymistä ja hiljasuutta. Jos en saa olosuhteita misä pystyn analysoimaan ja aatteleen, en pysty tekemään sitä ja ennemmin tai myöhemmin se kostaantuu kaiken maailman inhotuksen ahistuksena, pahana olona ja sillä ettei mikään vain suju niinkö haluais. Tähän päälle ku lisätään vielä väsy, niin voin luvata etten oo parhaimmillani sillon.


Mää myönnän että mua ahistaa, haluan jo takasin koulunpenkille misä saan vain olla, istua ja kuunnella. Vaikka koulullaki on ääntä, ei se oo samanlaista hälinää mitä päiväkojisa yli kahenkymmenen lapsen seasa kulkiesa. Kaiken tämän kukkuraksi, joku ehkä muistaa mun olevan maailman hysteerisin oksennuspelkääjä, ja mahatautiaikana on oikeen mukava olla pienten lasten seasa ja miettiä jokaista nielasua että meneekö tämä alas vai tuleeko se takasin ylös. En nauti.
























Vielä ois neljä viikkoa harjottelua, sitte mulla on kolmen viikon hiihtoloma, voitteko kuvitella! Ja voin luvata että niistä kolmesta viikosta tuun nauttimaan enemmän ku koskaan aikasemmin. Sen jälkeen saan vain istua loppukevään koulunpenkillä ja kuunnella, sitte onki kesäloma. Eli ku selviän seuraavasta neljästä viikosta, voin melkein huutaa jo lomahuuon merkiksi että oon melkeimpä jo kesälomalla. Miten heleppua, miten ihanaa ja miten mahtavaa!


Huomisesta ku seleviän, ois ensimmäinen harjotteluviikko takana ja viikonlopuksi pääsen taas hullun nuorisolauman keskelle leireilemään, näkemään maailman parhaita ystäviä, pitämään hauskaa ja valvomaan vähä lisää tähän väsyn päälle. Vaikka mua väsyttää jo valmiiksi, vaihtoehtona ei oo että jättäsin leirin väliin ja nukkuisin kotona. Leirillä jaksaa aina valvoa, tästä nuorisolaumasta saa aina energiaa ja toivottavasti sitä energiaa riittää seuraavalle neljälle viikolle!

2 kommenttia:

  1. Oot vielä niin nuori,että ammattihaaveet voivat muuttua moneenkin kertaan.Mikä estää menemästä vaikka lukioon ensi syksynä.Ei se hukkan mene tähänastinenkaan.Jos ei muuta ,niin elämänkokemusta tulee rutkasti ja ehkä osaat sitten arvostaa niitä jotka kymmeniäkin vuosia ovat tehneet työtä lasten parissa.Se ei todellakaan ole mikään helppo pesti.Mutta voihan siinä käydä niikin,että 4viikon päästä sulla on jo paremmat fiilikset.

    VastaaPoista
  2. Nyt, kun aikaa on kulunut vähän enemmän, kysyn ihan mielenkiinnosta, että onko ajatukset pysyneet samana vai muuttuneet? Joskus eka työviikko saattaa olla niin täynnä kaikkea uutta asiaa, että väkisinkin tulee mieleen, ettei tästä voi selvitä mitenkään. Mutta sitten, kun aikaa kuluu vähän enemmän, niin huomaa, että eihän tämä niin kamala homma ollutkaan tai vastaavasti vain vahvistuu se käsitys, ettei oo mua varten. Itsellänikin on kokemusta siitä, että aika pian työn/harjoittelun alettua joutuu toteamaan, ettei tämä sittenkään taida olla se omin juttu kuitenkaan. Ei se hyvältä tunnu, mutta kannattaa silti olla itelleen rehellinen. Onneksi nykyään ammatteja ja erilaisia koulutuksia hankitaan usein monta. Heti kertalaakista ei tarvitse osua oikeaan.

    VastaaPoista