perjantai 9. syyskuuta 2016

Mun sydän pomppas kurkkuun

Kuvittele se tunne, ku eellisenä iltana on kilometrin pääsä tehty susihavainto. Seuraavana iltana meet äitin ja Vimpan kans lenkille, Vimpasta tulee kotimatkalla aivan vauhko, kulkee nuuskien tietä ristiin rastiin, vetää ja haukkuu. Tekee jotain, mitä ei oo koskaan ennen tehny. Heti heräs ajatus, että joku täsä tiellä on menny, mutta en jaksanu aatella asiaa sen syvällisemmin.


Pari tuntia tämän lenkin jälkeen, noin puoli kymmenen kieppeillä, lähet hakeen kissaa ulkoa. Ulkona on pimiää, sytytät ulkovalot, otat ohtalampun kaapista, avaat ulko-oven, saat toisen jalan laitettua ulos portaille, ja kuulet jostain, aivan liian läheltä kuuluvaa läähätystä. Ihan niinkö hengästyneen koiran nopiaa läähätystä. Täsä vaiheesa mun aivot meni toimintakyvyttömäksi, menin ihan paniikkiin, aloin vetään ovea kiinni minkä ehin, kenkä jäi oven väliin enkä saanu ovia kiinni. Paniikisa potkasin kengän ulos, ja vejin oven niin äkkiä kiinni ku paniikin, shokin ja kauhun sekasisa tunteisa sen vain ikinä voi tehä. Toisinsanoen tein sen siis salamaaki nopiampaa, sittekö vihon viimein sain sen kengän sieltä oven välistä pois, minkä pois ottaminen tuntu ikuisuuelta.


Pari sekuntia kahtoin järkyttyneenä oven läpi ulos, en nähny mitään. Menin sanoon äitille joka pesi hampaita. Äiti tuumas "no eikä sielä mitään oo. Ootappa nii mää tuun ihan kohta näyttään sulle valoa nii saajaan kissa sisälle". Äiti otti lampun, meni portaille ja valotti iskän hengenvaarallisen kirkkaalla taskulampulla mehtään. Mitään ei näkyny eikä mitään kuulunu. Äiti huuteli ja yritti karkottaa maholliset otukset pois, eikä äiti aluksi meinannu edes uskoa että mää muka oikiasti mitään oisin kuullu. Menin hakemaan kissaa, joka ei tullu häkin ovelle oottamaan, minkä se aina tekee. Kissa meni makaamaan häkkiin heinien sekaan ja mun piti sieltä se käyä hakemasa ja kantamasa sisälle. Äiti höpötti taskulamppu käesä ja valotti edelleen mehtään ja puhisi "täälä mitään läähättävää koiraa oo". Lähettiin sisälle päin. Ulko-ovi oli jo auki, ja äiti oli jo oven kynnyksellä menosa sisälle ja mää olin kissa sylisä heti sen selän takana. Yhtäkkiä kuulu jostain hyvin läheltä kahinaa ja jotain muuta ääntä mitä en sanoin osaa kuvailla. Menin taas ihan paniikkiin, kuten myös äiti, pukkasin äitin ovelta ja huusin "mene jo!" ja nakkasin sylisä rääpivän kissan sisälle ja vejin oven peräsäni kiinni vielä nopeampaa mitä ensimmäisellä kerralla. "Mikä se oli??" "Emmäätiiä, mutta joku sielä on, määhän sanoin että sieltä kuulu ääntä!"


Heti tämän jälkeen Vimpa alko haukkumaan autotallin taka. Valotettiin parvekkeelta lampulla mehtään mutta mitään ei enään tietenkään näkyny. Myöhemmin samana iltana oli taas kilometrin pääsä tehty havainto yksinäisestä juoksevasta sujesta.


Se, mikä meijän pihalla oli ja mikä sielä ääntä piti, ei tiietä koska jälkiä eikä ite otusta ei nähty, mutta mitä todennäkösemmin se on ollu iso paha susi joita tääläpäin tuppaa liikkumaan. Ja nyt mää myönnän, että tämän illan jälkeen mua alko oikiasti pelottamaan sujet. Kirjotin joskus edelliseen blogiin postauksen petojen aiheuttamasta hysteeriasta, ja vaikka oon sujen ite auton ikkunasta reilu puolivuotta sitte nähny, ei sekään lisänny mun hysteeriaa niitä kohtaan. En oo jotenki osannu vain aatella että ne nyt oikiasti tulis ja jotain tekis. Mutta nyt tajusin että ne voi jotain ehkä tehäkki. Jos ei muuta nii ainaki säikyttää niin, että sydän pomppaa kurkkuun.


Joten oikein lämpimästi tervetuloa meille iltakahville! Koskaan ei tiiä mitä pihalla tulee vastaan :) ja haimpa muuten tänään kissan sisälle ennen pimiän tuloa....

maanantai 5. syyskuuta 2016

Maanantai taas..

Siitä tosiasiasta ei pääse mihinkään, että aina on maanantai ja joka kerta viikonloppu on liian lyhyt. Vaikka vielä tänäsyksynä ei oo tullu mitään ylitsepääsemätöntä sunnuntai-iltamasennusta, mikä on viimeset yheksän vuotta tullu joka sunnuntai-ilta vain siitä että huomena on maanantai ja viis pitkää koulupäivää taas eesä. Maanantai vain on aina, eikä se todellakaan luokittaudu mun lemppariviikonpäiväksi, vaikka en mää toisaalta tiiä miks en siitä tykkää.


Viikonlopun vietin oikein iisisti, tuntu että mun sosialisoituminen hipo maksimeja ja kaipasin vain rauhaa, hiljasuutta ja sitä ettei kukaan sano, puhu, kysy tai käske tehä mitään. Ja siksi nappasin eilen Vimpan talutushihnaan ja lähin mehtään. Ja jälleen kerran totesin, ettei ihmislapsella oo maan päällä parempaa paikkaa ku luonto misä saa kuunnella maailman hienointa ääntä; hiljasuutta.








Nyt istun sängyllä, suihkusta tulleena peittojen sisällä, kissa lämmittää mun jalkaa ja kehrää tasasemmin mitä taustalla soiva Spotifyn satunnaistoistolista. Tekis mieli hakia kaikki talon peitot, laittaa silmät kiinni ja herätä aamulla. Tai oikiasti ei tekis mieli herätä aamulla, mutta pakko mikä pakko. Vaikka eihän mun oikiasti oo ees pakko nousta kouluun ;)

Mukavaa uutta viikkoa kaikille!