torstai 22. helmikuuta 2018

Elämää

Elämä on, joskus hyvin tasaista puurtamista päivästä toiseen, joskus tapahtuu paljon. Jos joku kysyy multa, kumpaa mun elämä tällähetkellä on, valitsen hetkeäkään epäilemättä jälkimmäisen. Toisinaan hämmästelen itekkin, miten elämään voi saajakkin yhtä aikaa mahtumaan niin paljon uusia asioita joiden eestä vanhat asiat joutuu heittämään sivuun.


Ehkä kyse on siitä, että oon melkein 18 vuotta elämästäni eläny hyvin tasaista, peruspaksua elämää, puurtamista päivästä toiseen josa suurin ongelma on kerätä motivaatio kouluun lähtemiselle. Ehkä kyse on siitä, että 18 vuotta oon saanu elää ihanan rauhallista elämää, ja nyt kaiken oli aika muuttua.




Viimesen puolen vuojen yks keskeisimpiä asioita on ollu pahvilaatikko. Operaatio pakkaa koko 18 vuojen aikanen elämä pahvilaatikoihin, kirjota päälle viiäänkö laatikko varastoon, rivarinpätkään vai kaatopaikalle. Ja ensinnäkin lajittele pahvilaatikkojen sisällöt järkevästi, tätä en ite osannu, nimimerkillä tahon puhelimen kuoret pahvilaatikosta joka on varaston perimmäisesä nurkasa alimpana. Enkä näe syytä miksi ostasin uuet, ku joskus ne kuitenkin sieltä pahavilaatikosta käsiini tulee, toivottavasti ainaki.


Puhelimenkuoret kuuluu sarjassamme pienimpiin asioihin, verrattuna siihen että keskellä yötä heräät ja alat ikävöimään kaappikellon kotosaa ääntä joka kuulu puolen tunnin välein, ja olit aina puolentunnin tarkkuuella käsityksesä vuorokauen ajasta, vaikket kelloa ois koko päivänä kahtonukkaan. Samaan kategoriaan luokitellaan varmaan lähes joka iltanen säikähys unen rajamailla siitä, miksi tiellä menee näin paljon autoja, kunnes havahut ettet enään asukkaan keskellä mehtää josa kulki kerran päiväsä vain postiauto. Puhumattakaan siitä että voisit juosta yöpaita päällä hakemaan postin neljältä iltapäivällä. Tai siitä, että ulkoa kuuluis Vimpan haukkuminen, tai kotia tullesa näkisit heiluvan hännän ja ilosen koiran.




Mutta vissiin tää kaikki on elämää. Tai ainaki luulen ja toivon niin. Vaikka välillä mietinki että entä jos tää onki vain unta, jos joskus herään vielä omasta sängystäni keskellä mehtää hiljasuuteen ja pihalla nukkuvaan koiraan, kunnes herään todellisuuteen ja tajuan kaiken olevan saavuttamatonta toiveajattelua. Ehkä vielä joskus tunnen olevani kotona ja saan hakea postin yövaatteet päällä.

4 kommenttia:

  1. Olipa pysäyttävä ja hyvin tehty kirjoitus. Elämä on...kaikkea mahdollista. Sen verran uskallan arvata, että kun rivarielämää on takana himpun verran enemmän, sää kipaiset postilaatikolla ihan pokkana vaan yöpaita päällä.🙂

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nähtäväksi jää mutta rohkenen epäillä postinhakua yövaatteilla... mutta ehkä seki kuuluu elämään, kenties normaaliin elämään :D

      Poista
  2. Hyvä kirjoitus. Elämä on ja siihen mahtuu kaikenlaista. Kyllä kesän päälle voit hipsasta postilaatikolle yöpaidalla :)

    VastaaPoista